Tähän asti tapahtunutta

Tukka kunnossa taas vaihteeksi ja vähäksi aikaa.
Omituisia ajatuksia.
Uuden menopelin vastaanotto ja vanhasta luopuminen.
Kaarituki puski ulos kesken työpäivän. Ei hengenvaaraa.
Onnistumisia.
Kesän pyöräilykausi avattu.
Ulkopuolisuutta.
Unen tarve ja saanti sama, kuin viime kuussa.

Siinäpä ne päällimmäiset. Tiedä sitten, mistä johtuu, mutta tämä viikko on ollut tähän mennessä kevään vaikein. Mikä helpotus, että edessä on viikonloppu - jospa tästä taas kiertokin palaa oikeille raiteilleen. Minä siinä samalla. Voi olla, että rikkonainen viikko teki oman osansa, mutta tietyllä rintamalla tämä oli yhtä tervanjuontia.

Just, kun olin ehtinyt ajatella ääneen, että kaikki on hyvin - tai ainakin niin hyvin, kuin nyt voi olla. Itkeäkään ei ole tarvinnut. Nyt viime päivinä on tuntunut, että voisin itkeä pelkästä kiukusta, toisinaan myös vitutuksesta ja joskus ihan ilosta. Näin siis työrintamalla.

Kun talossa ei ole kaikki hyvin, se heijastuu joka suuntaan ja monella tavalla. Purkautuu miten purkautuu. Vai onko vaan joillakin ihmisillä niin paha olo, että pitää tuoda se julki mm. muita mollaamalla. Tulee mieleen eräästä yleisönosastokirjoituksesta, missä verrattiin huumoria ja solvausta. Miten häilyvä se niiden ero on. Tällä viikolla minusta on tuntunut, että entisestä huumorin kukasta on kasvanut solvausten kaktus. Kielenkäyttö ja herja on ollut tiettyjä tahoja kohtaan sitä luokkaa, että minun huumori alkaa olla koetuksella. Toki jutuissa on totta toinen puoli, mutta joku roti pitäisi olla (sanoo tosikko minussa).

Yleensä kai hiljaisuus on mielletty myöntymisen merkiksi, mutta viime aikoina olen joutunut olemaan aika paljon hiljaa, koska suhtaudun eri tavalla muutamiinkin asioihin, kuin työkaverit. Niitä omiani ei vaan passaa laukoa ääneen, jos mielii tuolla vielä jatkaa työntekoa. Tulehtunut työilmapiiri on viimeinen asia, mitä tuonne kaipaan. Ei nyt, kun omaa pestiäni jatkettiin, enkä pääse pälkähästä. On vaan purtava hampaita yhteen, ja siitä hyvästä on iltapäivällä pää kipeänä. Jei!

Pelkään vaan sitä päivää, että räjähdän. Ajattelen liikaa, että parempi (muka) olla sanomatta väliin mitään, että ei tule turhaa kränää ihmisten välille. Mutta samasta syystä minulla on paha olo, kun en saa kakistettua ja pahemmaksi se tästä muuttuu, ellei tuolla tavat muutu. Ja mihinkäpä ne muuttuisi.

Siitä syystä, että ajattelen ja teen (työssä ja elämässä yleensä) joskus eri tavalla, kuin työkaverit ja ihmiset yleensä tässäkin iässä, olen saanut myös päähäni kaikenlaisia ajatuksia. Luulen huomanneeni muutamia "merkitseviä katseita", joita vaihtavat keskenään, kuvitellen, etten mitään huomaa. Ehkä kaikki (tähän astinen mukava) ei välttämättä olekaan sitä, miltä näyttää. Tai sitten kuvittelen omiani - toisaalta en oikein enää usko siihenkään.

Jos ja kun on niin paljon selän takana puhumista, ihmisten arvostelua ulkonäön, seksuaalisen suuntautumisen, tapojen ym. takia, niin mikäpä estää sitä silloin tapahtumasta, kun minä olen poissa. Ei niin mikään. Ja varmasti aiheita ovat löytäneet myös minusta. Toisaalta - yks hiton hailee, mitä minusta oikeasti tuumaavat. Olen mennyt sinne töihin, enkä välttämättä hakemaan elinikäisiä ystäviä.

Tällä viikolla tuo ulkopuolisuuden tunne on nostanut niin vahvasti taas päätään, ettei tosikaan. Mutta siitä hyvästä myös päätin olla osallistumatta tulevaan yhteiseen illanviettoon. Tuli kyllä muutenkin päällekkäisyyksiä, mutta ajattelin, että pääsen kaikin tavoin helpommalla, kun jään porukasta pois. Toki siitä poisjäännistä aiheutuu se, etten tapaa sitten muitakaan työpaikan ihmisiä, mutta se on pienempi paha.

Muitakin hankalia ja ahistavia ajatuksia tässä on mielessä pyörinyt viime päivinä, mutta taidan niihin palata toisena iltana. Ei synkkyyttä pään täydeltä.