Google ja minä

Olipa mukava löytää Saaralta vaihteeksi jotain hauskaa. Enkä tarkoita, että Saaralta vaihteeksi jotain hauskaa, vaan ylipäänsä jotain muuta, kuin keskiviikon Jokelan tapahtumista. Toki niistä uutisoida täytyy, jossitella ja spekuloida, mutta kuka käskee lukea. Ahistaa.

Silti olen googlettanut ja penkonut, lukenut milloin mitäkin, katsonut valokuvia ja tehnyt omia johtopäätöksiä (minusta tulisi varmaan hyvä tutkiva journalisti tai muuten vain tutkiva johtopäättelijä. Rikospoliisiksi olen liian herkkä). Ja ahistunut lisää. Klikkailin muutaman kerran niitä videoita ja lopulta kaduin, että pitikin olla niin utelias. Se kappale, mikä lie olikaan, on nyt jäänyt päähän soimaan. Jotenkin kamalan kammottava, kun nyt sen liittää niihin keskiviikon tapahtumiin.

Jokelakin oli ennen tuota marraskuun 7. päivää mukava muisto myös omassa menneisyydessä, mutta nyt se pääsi taas vähän eri syistä maailmankartalle.

Ollaan töissä jonkin verran puitu tuota tapahtumaa eri vinkkeleistä ja yritetty ymmärtää. Ei vaan pysty. Jossittelu on turhaa, mutta miksittely on aika helppoa. Ja mikä hellvetti tätä maata (ja maailmaa) ja perheitä vaivaa!? Aina vaan hullummaksi menee. Joka päivä (no, melkein) sattuu jotain, jos on lehtiä ja uutisia uskominen. Toki kaameuksia on sattunut aina, mutta nykyään niistä (kuulemma) kirjoitetaan paljon herkemmin ja enemmän.

Sehän on vanha totuus, että tieto lisää tuskaa. Minun tapauksessa ahistusta. On vaan jotenkin niin kummallinen möykky rinnassa, kun noita miettii. Enää ei tiedä, koska ja kenellä pimahtaa, kuka suunnittelee pienessä mielessään mitäkin. Omat vaaransa on työmatkalla ja työpaikalla, kaupan kassajonoissa ja liikennevaloissa. Oma koti - eihän sekään ole kaikille se turvapaikka. Minusta on turha enää kauhistella, että "miten Suomessa voi tapahtua".

Äh. Tähän väliin jotain muuta. Vaikka sitten tikusta asiaa.

Niin, se kamera. Vielä en kadu sen ostamista, mutta vähän nolottaa. Hirveitä rahasummia ei ole vara laittaa likoon, mutta olen myös saanut tarpeekseni niistä pikkukameroista, piti saada isompi ja vakaampi. Hah. Elän sitten vähän tiukemmin seuraavat kuukaudet. Mutta minkäs teen, kun nälkä kasvaa syödessä ja haluan kuvata ja yrittää opetella ottamaan parempia kuvia. Seli seli.

Muutama blondi-hetki tuli sen kanssa ja tulee jatkossa vielä monta kertaa, mutta eiköhän meistä vielä kavereita tule, kunhan tutustutaan paremmin. Näillä sadesäillä ei vaan viitsi mennä ulos kuvaamaan. Sitä paitsi eilen vasta ostin CF-kortinkin, kun ensin monta tuntia selvitin googlettamalla, mikä ihmeen ceeäf. Jos olisin viksu, menisin valokuvauskurssille, mutta olen laiska, tyhmä ja saamaton, joten yritän opetella itse. Myös kantapään kautta. Se on se paras opettaja.

Huomenna on tarkoitus lähteä tienpäälle, jos ei nyt aivan kauhea keli tule. Suuntana kaupunki, missä puhutaan minun mielestä aika kamalaa murretta. Anteeksi vain. Eihän se niiden vika ja häpeä ole, vaan minun, kun sen ääneen sanon.

Terveisiä Poriin! Sitä tykkään kuunnella ja kuuntelisin mielelläni useammin.