Hätäpäisiä ratkaisuja - tai ainakin sekavia johtopäätelmiä

Huokaus.

Tänä aamuna matkalla läpi kaupungin ehdin miettiä ja jahkailla paljon näitä kirjoitushommeleita. Punnitsin ja pähkäilin, muistelin vanhoja aikoja viiksekkäitä, miten oli aikaa ja halua kirjoittaa. Toisin kuin nykyään, koska molempia on vaihtelevasti ja vähän pakon sanelemana. Työttömänä päivät oli aivan toisenlaisia. Kiirikin paljon parempi, joskin kiukun aiheita oli enemmän. Nykyään suodatan ja sensuroin ihan liikaa - ja mitä jää jäljelle? Tyhjänpäiväistä lässytystä, jota en jaksa itsekään pitemmän päälle.

Pitäisi kai penkoa vanhoja kirjoituksia näiltä viikoilta vuoden, kahden päähän - oliko nämä ajat yhtä hankalia myös silloin. Vai johtuuko tämä kaikki tästä liian aikaisesta keväästä? Liika auringonvalo ei vaan sovi tällaiselle syksyn lapselle. Vai syytänkö pms:iä? Ei kai nekään voi kestää viikkotolkulla (minun tapauksessa voi).

Mietin pahana hetkenä jossakin risteyksessä sitäkin vaihtoehtoa, että laittaisin kokonaan pillit pussiin ja vetäisin blogit listoilta pois, löisin naulat ikkunoihin. Aikansa kutakin ja sitä rataa. Jatkaisin tätä touhuamista tässä kotona, kuten tähänkin asti. Nyt on kova sisustusintoilu taas käynnissä ja kevään koittaessa kotihommia riittäisi muutenkin, kukat huutavat auttavaa kättä jne. Kävisin töissä ja yrittäisin olla räjähtämättä, kun pitää pitää niin moni asia sisällä. Sitäkö oikeasti haluaisin?

Emmietiiä. Entäs, kun tulee taas se hetki, että kirjotuttaa? Alanko kaiken alusta vai jatkanko tästä, mihin jäin? Sepä se. En tiedä. En tiedä edes sitä, onko minusta loppujen lopuksi tätä lopettamaan. Lienee parasta pitää nykyinen epäsäännöllisen säännöllinen kirjoitustahti. Kun ei huvita, niin ei huvita.

Se vain, että tunnen välillä huonoa omaatuntoa, kun en pidä entiseen malliin kavereihin yhteyttä, myös blogien kautta tutuksi tulleisiin. Mutta kun olla sosiaalinen - se käy huonoina aikoina työstä. Ei paljon lohduta ajatus, että sitten kun sitä lähtee liikkeelle, tapaa ystäviä, käy jossakin, sehän onkin monesti aivan mukavaa. Pitäisi vaan saada lähdettyä. Sovittua tapaamisia. Potkia itseä peeseelle.

Vähän nuorempana en vetänyt minkäänlaista ressiä, jos ja kun vietin päivä- tai viikkokausia "yksikseni"; tykkäsin ja tykkään olla yksin. Yleensä se oli muille ongelma. Aina kumminkin on jotakin tekemistä ja jos ei ole, niin voi voi. Sitten vaan olla ihmettelen - ja taas tulee jotain mieleen. Mies kun tuli kuvioihin, tilanteet muuttuivat tietysti jonkun verran, mutta omat omituisuuteni "sain pitää". Hyvä niin, ei tästä muuten mitään tulisikaan.

Tulevalle perjantaille suunnittelin hyvänä hetkenä paria (jompaakumpaa) tapaamista, mutta koska en vielä tiedä, millä mielillä olen perjantaina, en mitään uskalla ilmoille päästää. Issekseni jahkailen ja pähkäilen. Mies menee omille teilleen muutamaksi tunniksi, niin siinäpä oiva tilaisuus joko olla keskenäni taikka sitten tavata kavereita. Eikös se Raitapaitojen [nyt lyö niin paljon tyhjää, etten muista edes kuoron nimeä!] konsertti ole samana iltana.

Huokaus.

Ei tämä naputtelu selventänyt omaa päätäni kyllä yhtään, mutta jatkan miettimistä. Ja jahkailua. Parempia aikoja odotellessa!