Possujen vapautuspäivä

Kuinka ollakaan, tänään kun päästin possut pälkähästä (jätesäkistä muuton jäljiltä) käydäkseni ne läpi (imurointi ja valkkaus, mitä jää sohvalle, mitä menee edelleen varastoon/kirpputorille), löysin myös uuden hassun Persikka-possun blogin. Sillä on vähän paremmilla kantimilla asiat, kuin omilla possuillani, joita ei matkailu pahemmin avarra. Kaikki tähän astiset pidemmät matkat ovat menneet jätesäkeissä. Kimppakyytiä ja tehopakkausta.

Näitä päiviä oli melkein ikävä. Kun saa nukkua niin pitkään, kuin nukuttaa eikä kukaan ole hoputtamassa yhtään mihinkään. Loma - mikä ihana tekosyy olla vaan ja möllöttää ja tehdä siinä sivussa pientä siivousta ja järjestellä paikkoja. Koskahan tämä huusholli alkaa olla valmis, ettei tarvitsisi mitään tehdä? Ei ikinä. Aina on jotain ja ellei ole, ehtii tulla. Jopa kahden hengen taloudessa. Tunnit (päivät) vaan menevät yhtä nopeasti kotonakin, että kohtahan tässä huomaa olevansa taas työpaikalla. Odottaen viikonloppua ja loppuja kesälomasta. Ahistaa.

Joskus missä lie -puuskissani olen mennyt klikkailemaan tuttujen kaupunkien nettikameroita. Iskee omituinen ikävän aalto ja liikutun, kun katselen vaikkapa jotain hiljaista toria ja tuttuja tien pätkiä. Tämä on taas näitä selittämättömiä ajatuksenkulkuja, joita ei vaan osaa sen kummemmin selittää. Sitä vaan tuijottaa jonkun elämää ja tapahtumia muutaman minuutin ja jatkaa taas matkaa; ihan kuin ne ihmiset, jotka sattuvat kuviin just sillä sekunnilla.

Ihan sama kuin se, miltä tuntuu, kun ajaa Oulun ohi ja on pikkuhiljaa Lapin läänin sisällä. Ahistaa, muttei pelkästään negatiivisesti. Ne tutut, karut maisemat, pitkät suorat ja vaihtelevat mutkat. Siinä tietyllä taipaleella hillametsää silmänkantamattomiin. Etelään päin ajaessa sama tilanne, sillä erotuksella, että silmät on kyynelistä sumeat kymmeniä kilometrejä. Oulun kohdalla voi ehkä helpottaa. Sieltä alkaa etelä. Täällä on nyt tämä koti ja tämä elämä. Seuraavasta käynnistä kotikotona ei ole mitään tietoa. Sehän se tässä mietityttääkin.