Katso ylös! Elämänvaara.

Syksyn viimeinen (ja elämäni ensimmäinen) reissu suomenruotsalaisten maisemiin on takana. Selvinpäin paikalla olleena voin sanoa, että tiukkaa teki, mutta kun pahimmat höyryt päästin etukäteen ulos, selvisin mielestäni aika hyvin ja vieläpä puhumatta oikeastaan lainkaan ruotsia. Onni on kaksikieliset suomenruotsalaiset. Varsinkin, jos he puhuvat ymmärrettävästi.

Kotimatkalla pääsin jo autonrattiin, mutta menomatka sujui pelkääjän paikalla ja uusia maisemia ihmetellessä. En ottanut sitä riskiä, että lääkekuurin alettua vaikuttaa olisin saanut jonkun muunkinlaisen kohtauksen, joten jätin ajohommat suosiolla miehen harteille. Olen hyvä keksimään tekosyitä. Pyörähdettiin kuin tuulispäät paikoissa, jotka kartalla ovat Lojo, Karis ja Ekenäs. Niin ja Billnäs. Kyä nääs vaan huomasi viimeistään kadunnimistä, missä oltiin. Ei riittänyt pelkästään yksi versio, vaan niitä oli på finska och på svenska. Det passade bra. Ihmiset olivat ystävällisiä, joten jotain positiivista löysin taas.

Merkkipäivävastaanotto oli kokemus sinänsä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli ainakin meille riittävästi. Snapseja ja muita juomia vilahteli juhlaväen suihin, kuten asiaan kuuluu - ja tulihan jossain välissä se kamala ruotsalainen onnittelulaulukin. Sanoja en osaa, mutta hyräillä sitäkin paremmin. Kauhistelin ylipäätään sitä ruotsinkielen määrää ympärillä! Jos olen sanonut, että turku särkee korvia, mitähän tekee suomenruotsi. Huh! Tuttuja sanoja vilisi vähän turhan useasti - koska olivat ehtaa suomea. Puhekielensä vaatii totuttelua ainakin minulta.

Reissun valopilkkuja