22.3.2008

Mutkia matkassa

Kuinkahan moni tuttava tai lähipiiristä on tehnyt testamentin? Siitä ei ole pahemmin puhuttu, ei ainakaan vakavasti. Itse olen ainoastaan vuosia sitten kirjoittanut puhtaaksi erään vanhan, jo edesmenneen miehen, testamentin. Olin tarpeeksi ulkopuolinen ja minulla oli kirjoituskone, se riitti hänelle. Sen verran jännä ja tärkeä tilanne se oli, etten muista siitä mitään, paitsi oman punaisen kirjoituskoneeni ja valkoisen paperin.

Aina välillä meille tulee miehen kanssa puhe mm. testamentista. Ei nyt varsinaisesti istuta keittiönpöydän ääreen juttelemaan vakavia, vaikka ehkä syytä olisi. Ehkä vielä joskus, kunhan sulattelen tätä asiaa taas vähän enemmän. On niin monia syitä ja niiden seurauksia, miksi tämä aihe mietityttää aika ajoin. Aiheet vaihtelevat muutenkin laidasta laitaan ja tuo nyt sattuu olemaan sellainen kestopiru taustalla. Ihan hyvällä mielellä kuitenkin.

Tilanne kun kumminkin on se, että elämme avoliitossa näillä näkymin elämämme loppuun saakka. Lapsia ei ole, eikä näillä näkymin ole tulossa. Ikinä ei pitäisi sanoa ei koskaan, olen sen jo alkanut vanhemmiten sisäistää ja oppia, mutta noin niin kuin periaatteessa lähtökohta on tuo, on ollut aikojen alusta ja on sinne hamaan loppuun saakka. Lapseton susipari. Kulmakunnan - tai ainakin suvun kauhistus. Sitä paitsi - sehän on tunnettu tosiasia, että avoliitossa olevat on aika heikoilla hangilla, jos toinen jää yksin. Tai jos molemmat kuolee - ja on vielä lapseton avopari. Mutkia on matkassa enemmän kuin tarpeeksi. Testamentilla voi helpottaa asioita aika lailla.

Se on myös lähtökohtana, että vaikka pappi ei ole sanaista arkkuaan meille avannut, eikä avanne, niin yhdessä pysymme. Kun kerta vakka ja kansi löysivät toisensa, mitä niitä suotta erottamaan toisistaan - ellei jommalle kummalle käy huonosti ja mene rikki.


Vanhempieni kanssa emme ole aiheesta pahemmin keskustelleet, ei heidän välisestä, eikä mahdollisesta meidän (miehen ja minun) välisestä testamentista, perinnöstä ja muusta. Vielä. Joskus puolileikillämme tosin viisasteltu kotikotona siitä, että olen aika pulassa sitten siinä vaiheessa, kun perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Ainut helpotus on se, että olen ainoa lapsi; en tarvitse tapella yhdenkään sisaruksen kanssa. Huono lohtu tositilanteessa, tiedän.

Minua pelottaa se käytännönpuoli. Osaanko toimia oikein ja järkevästi - ja miten ylipäänsä pitää ja kannattaa toimia. Huokaus. Siihen tosin olen mielessäni miettinyt ratkaisuksi asiansa osaavaa ihmistä. Vanhemmiten olen oppinut myös sen, että palvelusta "pitää" joskus maksaa.
Asianajajat tekevät sitä työkseen, joten luotan, että asiat hoituvat kyllä, kun on sen aika.

Ennen niitä isoja muutoksia pitäisi laittaa kuntoon nämä omat, vähän pienemmät asiat. On sinun, minun ja meidän tavarat. Omaisuus se on pienikin omaisuus. Asunto, auto, kaikki. Mitä tapahtuu sille kaikelle, kun meistä toinen tai molemmat kuolee. Yhteistä taivalta meillä on vajaa kymmenen vuotta, kyllä siihen on ehtinyt kertyä vaikka mitä. Ei kaikkea voi kuskata kirpputorille.


Se on aika varma nakki, että jos minä kuolisin ensin, omat vanhempani antaisivat miehen jäädä tähän asuntoon, autolla köröttelemään
- ja sukuun, kuten tähänkin asti ilman mitään hankaluuksia. Johan se on nähty, miten vävy"kokelas" on vastaan otettu. Puolin ja toisin on hyvät välit - ja minä olen onnellinen ja rauhassa siltä osin.

Toisin päin jos sattuisi, en ole eikä ole mieskään yhtään niin varma asioiden sujuvuudesta. Voisi käydä aika äkkiä niin, että joutuisin pakkaamaan kimpsut ja kampsut, varsinkin ne omani. Miehen puolella kun kumminkin on niitä, jotka varmasti haluaisivat ottaa osansa ja laittaa lusikkansa kyynärpäitä myöten soppaan. Ei millään pahalla, mutta tämä on totuus.

Testamentilla turvattaisiin kumminkin niin paljon ja aika helpolla, kun ajattelee, mitä sitä ilman voi sattua ja tapahtua.
Ja entäs jos meistä molemmat kuolee? Lähisuvussa kun ei ole kummallakaan ketään sellaista, joka ensimmäisenä tulisi mieleen, että jaahas! testamentataan Juusoirmelille kaikki ja vähän ylimääräistä. Kun ei vaan ole.

Miettimällä jos miettii, niin ainahan on molempien kummipojat ja joku hyväntekeväisyysjuttu; voisin ihan hyvin testamentata kirjat ja levyt jollekin tai jonnekin, joka niitä oikeasti tarvitsisi. Entisen kotikunnan kirjastolle, joka muutenkaan ei kuulemma raski ostella kirjoja.

En todellakaan osaa, enkä halua ajatella, että noh, mitäpä tuosta, miettiköön ne, ketkä tänne jää (vähän sama, kuin hautausasiat, eikö olisi helpompi kaikille, jos vähän etukäteen suunnittelisi ja puhuisi. Siitäkin ollaan miehen kanssa juteltu, mutta se taas on toinen juttu.).

On vain niin paljon asioita, myös tämän aiheen ympärillä, että se pitäisi vain ottaa aikaa ja istua alas miettimään vakavasti, että mitä tapahtuu sitten, kun... Ettei ole sitten liian myöhäistä. Tämäkin oli vain tällainen sekava pyrskähdys pärskimisten välissä, mutta oli pakko saada tämä naputeltua ylös. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun asiaa pyörittelen.

Asiasta oli taannoin juttua myös uutisissa, löysin
linkin pienen etsimisen jälkeen. Hyvä linkki on myös samaisen sivun alalaidasta löytyvä Katso asiantuntijoiden vinkit -linkki. Pistää kyllä miettimään ainakin tällaisen jahkailevan ja asioita pyörittelevän ihmisen. Harmi vain, että asiaa liippaava perintöveroilta oli ja meni jo tässä kaupungissa. Lisätieto asioista, kuten perintöverouudistuksesta ei ole koskaan pahitteeksi. Toinen linkki vie myös paikkaan, missä löytyy monipuolista tietoa, mm. näistä perintöasioista.

Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enemmän ja useammin näitä pohtii. Niin, vaikkei näillä asioilla iän kanssa oikeasti ole tekemistä. Pitäisi vain lopettaa tämä jahkailu ja laittaa oikeasti asiat ajantasalle ja kuntoon. Tai yksi niistä roikkuvista asioista. Rästilistalla on kaikenlaista muutakin.

10 kommenttia:

Annalinda kirjoitti...

Voi Tinka miten samoja asioita ja samoilta kantiltakin ajattelemme!

Meillä on monesti ollut puhetta, että mitäs jos/kun toisesta aika jättää. Minun perinnöstä ei huolta, lapsia kun on tullut tehtyä. Mies taas. Jos siitä aika jättää aikaisemmin. Sillä kun on vain ne kaksi veljeä välittömästi talomme syrjässä kiinni. Näin luulen. Naimisiinmeno olisi kaikista edullisin ratkaisu. Ja jos minulta kysytään niin mahdollisen avioliittomme suurin syy- ei tässä enää kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen mitään vastarakastuneita olla. Jos taas minusta aika jättää aikaisemmin, olisi miehelläkin vähän suurempi osuus ja sanavalta.
Vanhempani tekivät reilu kymmenen vuotta sitten eräänlaisen tahtotestamentin, lakimiehen avustuksella tietysti. Kun niistä aika jättää, niin paperin mukaan lapsiensa, eli minun, siskoni ja veljeni puolisot eivät saa senttiäkään omaisuudesta. Siis mahdollisen eron tullessa.

Että tämmöisiä ajatuksia näin pääsiäisen alla... heh.

Zepander kirjoitti...

Kyllä se vaan niin on, että se kännipäissään ja unissaan ajeleva rekkakuski voi osua kenen tahansa tielle heti huomisaamuna. Siinä on sitten myöhäistä miettiä enää mitään perintöasioita. Eli naimisiin vaan, tai sitten paperiasiat muuten kuntoon mahdollisimman pian.

Testamentti on helppo tehdä, netistä löytyy malleja. Jos ihminen on työelämässä, aina jostain löytyy se juristi joka tarkistaa ettei sanamuodoissa ole epäselvyyksiä (mun testamentin tarkisti ammattiliiton juristi - yksi korjaus).

Haahis kirjoitti...

Heh, pakko myöntää, että tein ekan testamenttini jo 9-vuotiaana! :)
Löysin alkuperäisiä kirjoituksiani joskus kotivintillä penkoessani, päivitin näitä testamenttejani vuoden-kahden välein varmaan tuonne parikymppiseksi asti. Listasin aina hautajaisvieraista alkaen kaiken, myös tavarat jaoin niissä papereissa tietyille henkilöille, tietyt tavarat oikeille ihmisille. Olin jopa laittanut valitsemani musiikit listalle, mitä hautajaisissani soitetaan ja mitä en missään nimessä halua niissä "juhlissa" olevan. Äitini tiesi että nämä kirjekuoret löytyvät tarvittaessa tietystä piilosta, koskaan ei kysynyt mitä niissä papereissa tarkalleen ottaen lukee...sanoin aina että sieltä löytyy ohjeet jos satun henkeni yllättäen heittämään. Karmivaa, eikö? 9-vuotias on suunnitellut hautajaisensa ja muun valmiiksi?! :)
No, mielessä käy vähän väliä, pitäisikö ihan oikeasti taas päivittää nuo asiat kondikseen, kun elämä on niin eri mallilla kuin vuosia sitten. Pitäisi varmaan ottaa tuokin asia tuohon rästitöiden listaan jonon jatkeeksi.

Tinka kirjoitti...

Annalinda,
juu, ei mitään liian kevyttä mietintää näin pyhien aikaan. Ja toisaalta tässä kipeänä ollessa on ollu taas aikaa pähkäillä ja pyöritellä ajatuksia.

Ai, niin, tekään ette ole naimisissa, että tilanne olis yhtään sen "helpompi". Ja totta - mennäkö pelkästään sen helppouden ja edullisuuden takia naimisiin? Hmm. Asialla on puolensa ja puolensa.

Tämä on oikeasti mietintään pantava asia.

Sulla on kaukaaviisaat vanhemmat!

Zepander,
totta puhut, vaikka mulle kalskahti korvan kautta silmään tuo rekkakuski. En nyt ensimmäisenä tuolla liikenteessä niitä pelkäisi, mutta saivarteluni sikseen. Ymmärsin kyllä pointin.

Ja totta, itse sen paperin tekeminen ei ole se ongelma, kaupunki on täynnä laki-ihmisiä, mutta miten saada tehtyä ne omat ratkaisut ja päätökset. Se on vaikeata tällä luonteella.

Sulla on hyvin asia jo hoidossa, kun olet hoitanut sen jo. Hienoa :)

Haahis,
sinä se oot ollu viksu ja ajatteleva likka jo nuorena! :]

Toisaalta karmivaa, joo, mutta kyllä siinä iässä oli mullakin selvät sävelet, kenelle "jättäisin" tietyn orkesterin julisteet ja muut Tärkeät Asiat ;)
Sitä osasi jo siinä iässä jotenki suunnitella asioita pahan päivän varalle. Hautajaisia en noin vakavasti sentään ylös kirjannut. Musiikista tosin oli aika vankka mielipide.

Sullaki ehkä olis syytä päivittää ne paperit - olet sentään jo päässy hyvään vauhtiin monen vuoden kokemuksella :)

Me ollaan kyllä molemmat hyviä tekemään näitä rästilistoja...

Psst. Ethän nyt kumminkaan oikeasti kokonaan lopeta kirjoittamista..? Ei sillä tavalla saa hävitä ;)
No, totta kai "saat", jos sinusta siltä tuntuu, mutta Haahista jää kaipaamaan Tosi Moni :)

Mietithän vielä vaihtoehtoja.

Anonyymi kirjoitti...

Tinka, tosi hyvä aihe. Tunnustan että meillä on miehen kanssa sekä testamentti että avioehto. Suosittelen ehdottomasti kaikille testamentin tekoa ja varsinkin lapsettomille avopareille. Ihmisistä tulee omituisia, riidanhaluisia ja vihamiehiä toisilleen kun perintöasioista on kyse. Ei kaikista mutta aika yleistä se on. Olen nähnyt ja kuullut monia tarinoita tästä asiasta.
Muuten, kun tulit kertoneeksi että olet ainoa lapsi, niin oletko sinä jollain tasolla kärsinyt sisarusten puutteesta tai kaivannut niitä elämääsi? Tiedät varmaan miksi kyselen tätä asiaa...
T. Tipi

Tinka kirjoitti...

Tipi,
kiitos - hyvä, ja hankala aihe, johon pitäisi syventyä paljon enemmän ja paremmin. Pää pyörällä muutenki, niin vielä nyt nuita miettimään.

Varmasti oikein hyvä ja viksu valinta teilläki, että olette jo
tehny ja vielä molemmat. Hyvä te!

Lähipiirissä on toistaiseksi aika vähillä päästy nuissa testamentti-asioissa, koska on se toinen kumminkin vielä elossa lesken ominaisuudessa. Katsotaan sitten, miten äänet kelloissa muuttuvat, kun tilanne on päällä.
Voin kyllä kuvitella, miten jotkut saavat aikaan niitä riitaisia perinnönjakoja sun muita.


Mitä tähän ainoa lapsi-asiaan tulee, niin jos lyhyesti vastaan, niin en ole _kärsinyt_, vaikka ei ole ollut sisaruksia :)

Kaivannut? Nuorempana en todellakaan, koska meillä oli "aina" muiden lapsia hoidossa. Sain niinä kaikkina vuosina varmaan kaikin puolin tarpeekseni, vauvoista lähtien :] Ei ehtinyt biologisen kellon vieteri pyörähtämään edes liikkeelle.

Vanhemmiten joskus, todella harvoin tulee mieleen, että _entä jos_ olisi vaikka yksi sisko tai veli. Olisiko se miten muuttanut elämän ja asioitten kulkua --- mutta aika äkkiä tajuaa, että mitä se jossittelu auttaa.

Enemmän alkaa huolettaan omien vanhempien puolesta, että josko heidän takia olisi hyvä olla se toinen sisko/veli, joka kävisi useammin tai ehkä asuisi lähempänä. Liekö se syyllisyys, joka pistää omaan poskeen? Ja kuitenkin - olen ajatellut, että takaisin en muuta, ellei ole aivan pakko.

Omasta puolestani - olen pärjännyt yksinkin ja olen ainakin oppinut olemaan ja nauttimaan yksinolosta. Ei minusta täysin erakkoa ole tullut ja lapsena oli kuitenkin kavereita ihan niin kuin muillakin.

Siitä taas joku, jolla on sisaruksia, on sanonut ja saa sanoa edelleen, että olen jäänyt (muka) paljosta paitsi ja ehkä olisin pitkäpinnaisempi, enkä niin herkkäkorvainen jne. jne.
No, voi olla - mutta ehkä se on myös toisinpäin. Miltä sisarusparvisilta tuntuisi olla ainut lapsi? Vaikea kuvitella, puolin ja toisin. Enkä kuitenkaan osaani vaihtaisi.
Mulla oli hyvä ja hieno lapsuus, nuoruuskin, vaikka sitä nyt sotkikin normaalit murrosiän tuomat sotkut, äiti-tytär -väleihin varsinkin.

Väittäisin, että se riippuu ihan kasvatuksesta, ei lasten/sisarusten määrästä, minkälainen siitä lapsesta tulee - kasvaa se sitten yksin tai viiden sisaruksen kanssa.

Joten nou hätä, Tipi! :) Onhan lapsella aina esim. serkut ja naapurin lapset, jos leikkikaveria halutaan.

Olen kuitenkin nähnyt ja kuullut varmaan enemmän niitä ikäviä juttuja sisarusten välisistä välirikoista ja muista, että en nyt tiä, onko se mitenkään kadehdittavaa.
Ihannehan olisi, että siskonsa/veljensä kanssa välit pysyisivät hyvinä läpi elämän, tapahtui mitä tahansa. Mutta liian monta siskosten välistä välirikkoa on lähipiirissäkin, joten.. hohhoijaa. Aikuset akat...

Toki jotkut muut, ulkopuoliset, voi olla ihan eri mieltä siitä, miten esim. minuun on vaikuttanu, että olen ainut, mutta omasta mielestäni olisin varmaan yhtä hankalanmukava, se perheen musta lammas, kun nyt olen ollut suvun. Joten .. asioilla on puolensa ja puolensa.

Olikohan tässä jo tarpeeksi, kenties liikaa. Kukaan jaksa lukea...
Selvitti varmaan, että äkkiä sitä pikkusta tilaukseen, jos ainokaisista tulee noin höpöttäjiä, kun vauhtiin pääsevät :D

Haahis kirjoitti...

Tämähän nyt ei liity tuohon sun postaukseen lainkaan, mutta tulin vaan muistuttamaan, että huomenna telkka sitten Yle Teemalle klo 21.50. Ei muuta. :D

Tinka kirjoitti...

Haahis!
Kiitos muistutuksesta! Kunpa muistaisin sen vielä huomennaki.
Ajattelin ottaa riskin ja kattoa sen :) Jollain vanhalla vhs-kasetilla se on, mutta kiva kattoa pitkästä aikaa. Tai sitten ei ;D

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kun vastasit kysymykseeni noin perinpohjaisesti. Jaksoin lukea ja vielä kahteen kertaan. Ne sanat: "ainoa lapsi", on jotenkin ihmisten mielessä negatiivinen asia. Se on niin väärin.
Tipi

Tinka kirjoitti...

Tipi,
ei kiittämistä, hyvä jos sait kiinni ajatuksestani, eli ettei se ainoa, yksi, lapsi välttämättä ole huono valinta. Toki joku muu on eri mieltä, mutta se vastatkoon sitten omasta puolestaan.

Kumma homma kieltämättä, että "ainoa lapsi" tai ei lapsia ollenkaan jotenki kalskahtaa ja jollaki tavalla syyllistetään joko niitä vanhempia tai sitte pareja, joilla ei ole lapsia.
Kaikilla on joku syy kaikkeen, eikä ihmisten pitäis joutua niitä aina ja joka paikassa perustelemaan, miksi näin tai noin.