Mutkia matkassa

Kuinkahan moni tuttava tai lähipiiristä on tehnyt testamentin? Siitä ei ole pahemmin puhuttu, ei ainakaan vakavasti. Itse olen ainoastaan vuosia sitten kirjoittanut puhtaaksi erään vanhan, jo edesmenneen miehen, testamentin. Olin tarpeeksi ulkopuolinen ja minulla oli kirjoituskone, se riitti hänelle. Sen verran jännä ja tärkeä tilanne se oli, etten muista siitä mitään, paitsi oman punaisen kirjoituskoneeni ja valkoisen paperin.

Aina välillä meille tulee miehen kanssa puhe mm. testamentista. Ei nyt varsinaisesti istuta keittiönpöydän ääreen juttelemaan vakavia, vaikka ehkä syytä olisi. Ehkä vielä joskus, kunhan sulattelen tätä asiaa taas vähän enemmän. On niin monia syitä ja niiden seurauksia, miksi tämä aihe mietityttää aika ajoin. Aiheet vaihtelevat muutenkin laidasta laitaan ja tuo nyt sattuu olemaan sellainen kestopiru taustalla. Ihan hyvällä mielellä kuitenkin.

Tilanne kun kumminkin on se, että elämme avoliitossa näillä näkymin elämämme loppuun saakka. Lapsia ei ole, eikä näillä näkymin ole tulossa. Ikinä ei pitäisi sanoa ei koskaan, olen sen jo alkanut vanhemmiten sisäistää ja oppia, mutta noin niin kuin periaatteessa lähtökohta on tuo, on ollut aikojen alusta ja on sinne hamaan loppuun saakka. Lapseton susipari. Kulmakunnan - tai ainakin suvun kauhistus. Sitä paitsi - sehän on tunnettu tosiasia, että avoliitossa olevat on aika heikoilla hangilla, jos toinen jää yksin. Tai jos molemmat kuolee - ja on vielä lapseton avopari. Mutkia on matkassa enemmän kuin tarpeeksi. Testamentilla voi helpottaa asioita aika lailla.

Se on myös lähtökohtana, että vaikka pappi ei ole sanaista arkkuaan meille avannut, eikä avanne, niin yhdessä pysymme. Kun kerta vakka ja kansi löysivät toisensa, mitä niitä suotta erottamaan toisistaan - ellei jommalle kummalle käy huonosti ja mene rikki.

Vanhempieni kanssa emme ole aiheesta pahemmin keskustelleet, ei heidän välisestä, eikä mahdollisesta meidän (miehen ja minun) välisestä testamentista, perinnöstä ja muusta. Vielä. Joskus puolileikillämme tosin viisasteltu kotikotona siitä, että olen aika pulassa sitten siinä vaiheessa, kun perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Ainut helpotus on se, että olen ainoa lapsi; en tarvitse tapella yhdenkään sisaruksen kanssa. Huono lohtu tositilanteessa, tiedän.

Minua pelottaa se käytännönpuoli. Osaanko toimia oikein ja järkevästi - ja miten ylipäänsä pitää ja kannattaa toimia. Huokaus. Siihen tosin olen mielessäni miettinyt ratkaisuksi asiansa osaavaa ihmistä. Vanhemmiten olen oppinut myös sen, että palvelusta "pitää" joskus maksaa. Asianajajat tekevät sitä työkseen, joten luotan, että asiat hoituvat kyllä, kun on sen aika.

Ennen niitä isoja muutoksia pitäisi laittaa kuntoon nämä omat, vähän pienemmät asiat. On sinun, minun ja meidän tavarat. Omaisuus se on pienikin omaisuus. Asunto, auto, kaikki. Mitä tapahtuu sille kaikelle, kun meistä toinen tai molemmat kuolee. Yhteistä taivalta meillä on vajaa kymmenen vuotta, kyllä siihen on ehtinyt kertyä vaikka mitä. Ei kaikkea voi kuskata kirpputorille.

Se on aika varma nakki, että jos minä kuolisin ensin, omat vanhempani antaisivat miehen jäädä tähän asuntoon, autolla köröttelemään - ja sukuun, kuten tähänkin asti ilman mitään hankaluuksia. Johan se on nähty, miten vävy"kokelas" on vastaan otettu. Puolin ja toisin on hyvät välit - ja minä olen onnellinen ja rauhassa siltä osin.

Toisin päin jos sattuisi, en ole eikä ole mieskään yhtään niin varma asioiden sujuvuudesta. Voisi käydä aika äkkiä niin, että joutuisin pakkaamaan kimpsut ja kampsut, varsinkin ne omani. Miehen puolella kun kumminkin on niitä, jotka varmasti haluaisivat ottaa osansa ja laittaa lusikkansa kyynärpäitä myöten soppaan. Ei millään pahalla, mutta tämä on totuus.

Testamentilla turvattaisiin kumminkin niin paljon ja aika helpolla, kun ajattelee, mitä sitä ilman voi sattua ja tapahtua. Ja entäs jos meistä molemmat kuolee? Lähisuvussa kun ei ole kummallakaan ketään sellaista, joka ensimmäisenä tulisi mieleen, että jaahas! testamentataan Juusoirmelille kaikki ja vähän ylimääräistä. Kun ei vaan ole.

Miettimällä jos miettii, niin ainahan on molempien kummipojat ja joku hyväntekeväisyysjuttu; voisin ihan hyvin testamentata kirjat ja levyt jollekin tai jonnekin, joka niitä oikeasti tarvitsisi. Entisen kotikunnan kirjastolle, joka muutenkaan ei kuulemma raski ostella kirjoja.

En todellakaan osaa, enkä halua ajatella, että noh, mitäpä tuosta, miettiköön ne, ketkä tänne jää (vähän sama, kuin hautausasiat, eikö olisi helpompi kaikille, jos vähän etukäteen suunnittelisi ja puhuisi. Siitäkin ollaan miehen kanssa juteltu, mutta se taas on toinen juttu.).

On vain niin paljon asioita, myös tämän aiheen ympärillä, että se pitäisi vain ottaa aikaa ja istua alas miettimään vakavasti, että mitä tapahtuu sitten, kun... Ettei ole sitten liian myöhäistä. Tämäkin oli vain tällainen sekava pyrskähdys pärskimisten välissä, mutta oli pakko saada tämä naputeltua ylös. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun asiaa pyörittelen.

Asiasta oli taannoin juttua myös uutisissa, löysin linkin pienen etsimisen jälkeen. Hyvä linkki on myös samaisen sivun alalaidasta löytyvä Katso asiantuntijoiden vinkit -linkki. Pistää kyllä miettimään ainakin tällaisen jahkailevan ja asioita pyörittelevän ihmisen. Harmi vain, että asiaa liippaava perintöveroilta oli ja meni jo tässä kaupungissa. Lisätieto asioista, kuten perintöverouudistuksesta ei ole koskaan pahitteeksi. Toinen linkki vie myös paikkaan, missä löytyy monipuolista tietoa, mm. näistä perintöasioista.

Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enemmän ja useammin näitä pohtii. Niin, vaikkei näillä asioilla iän kanssa oikeasti ole tekemistä. Pitäisi vain lopettaa tämä jahkailu ja laittaa oikeasti asiat ajantasalle ja kuntoon. Tai yksi niistä roikkuvista asioista. Rästilistalla on kaikenlaista muutakin.