Vaatimatonta viherpiiperrystä

Näinä päivinä täällä kai pitäisi alkaa lumi sulaa ja olla muutenkin kevättä ilmassa ja talitintit vauhdissa, mutta mitä vielä! Sirkutus on kuulunut kyllä muutamana aamuna (lintumerkistä en tosin takuuseen mene), mutta lunta on pyryttänyt tänäänkin vaihtelevalla sakeudella melkein koko päivän. Pitänyt jo pitkän aikaa istahtaa kirjoittamaan, mutta sitä vaan jää tuijottamaan lumihiutaleita pöljä tunne rinnassa ja vielä pöljempi ilme naamalla.

Ihan tässä hämmentyy, että näinkö se talvi tuli sittenkin. Onhan se yrittänytkin jo muutaman kerran, joten paree olisi onnistuakin vielä. Ei se myöhäistä ole. Talven pakkasennätys on tainnut olla näillä nurkilla -10. Se olikin kyllä ihan yksi parhaita aamuja, kun lumi narisi kenkien alla ja sopiva pakkanen nipisti poskesta.

Tiedän olevani aika yksin tämän talvihihkumiseni kanssa, mutta koska olen tottunut lumisiin ja kylmiin talviin, niin nyt vasta alan päästä fiilikseen, että kyllä tämä tästä. Mikään ei ole niin pahaa ja hankalasti, etteikö sitä selviäisi. Tiedän kyllä, mistä tämä positiivinen vire myös johtuu, joten selityksiä tälle toki on.

Töissä on ollut varmaan paras jakso ikinä. Tai ainakin pitkään, pitkään aikaan. Sen lisäksi, että lomat on tiedossa ja loput säästössä, on muutenkin ollut ilo tehdä hommia. Muutama päivä, mutta se näköjään riitti, että tekemisen ilo ja työpaikalle meno maistuivat taas (tiedän kyllä senkin, että tämä on todellakin väliaikaista). Työpaikalta ovat loistaneet poissaolollaan juuri ne mustien pilvien aiheuttajat. Parasta olisi, jos tilanne jatkuisi samanlaisena vielä monta viikkoa, mutta tiedän toivovani mahdottomia.

Työkaverin kanssa ollaan puhallettu yhteen hiileen ja paiskottu hommia hiki hatussa. Vähän väliä on hehkutettu onnistumisia, kun ollaan opittu uutta ja melkein vahingossa, vaikkakin pakon edessä, ja iloittu kaikesta mahdollisesta. On ollut monta hyvää syytä taputtaa itseä ja toista olkapäälle. En ole muistellut menneitä; niitä luottamuksen menettämisen hetkiä, koska nyt on pitänyt keskittyä työntekoon - ja siinä me ollaan hemmetin hyvä tiimi. Talo on pysynyt pystyssä ja hommat hoidettu niin hyvin, kuin ollaan vaan kyetty. Asenne meillä ainakin on kohdallaan ja auttamisen riemu rullaa vitosvaihteella. Ei voi ainakaan sanoa, että päivät matelisivat, kun on pöydät täynnä töitä ja ajatustyö käy "vähän" kierroksilla. Vaatimattomuus ei ole näinä päivinä kuulunut sanavarastoon.

Ei me tästä ajasta nyt mitään kirkkainta kruunua saada, päinvastoin, mutta onpahan ainakin hyvä omatunto siitä, miten on hommat hoidettu ja myös ne hommat, jotka on jäänyt muilta hoitamatta. Tarkoituksella tai ei. Mutta kosto on suloinen. Kiusa se on pienikin kiusa ja muita elämän totuuksia, joihin tulevat törmäämään hekin aikanaan. Siinä vaiheessa vuotta minä työkaverin kanssa jäämme lomille ja näytämme muutamille pitkää nenää.

Vielä ei tiedetä, lähdetäänkö me miehen kanssa pääsiäisenä mihinkään, mutta sitä paremmalla syyllä laitoin tänään tipuruohon kasvamaan. En muista, koska viimeksi olen sitä yrittänyt kasvattaa. Pussinkyljessä luvataan, että viikon päästä viheriöi.