13.4.2007

Käsi koittaa kirjoittaa

Olo on kuin hakatulla naatilla. Tänään töitten jälkeen vielä urakoitiin pihamaalla ja sen kyllä tuntee - huomenna vielä paremmin. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, ettei tuntisi huonoa omaatuntoa - että kehtaisi vielä nenänsä ulos pistää. Vaikka ensi hätään manasin kuinka, että kaikista huonoin päivä ja ajankohta pihatalkoisiin, niin nyt - muutaman tunnin ahkeroinnin (oma arvio) jälkeen on vallan hyvä mieli (siis tuolla mentaalipuolella; fyysinen tunto on toinen juttu), että menin. Mentiin. Ulkoliikunta on melkein parasta liikuntaa.

Kiukkupelle minussa hetkittäin ajatteli, että ollaan niin vähän aikaa tässä asuttu, että mitäpä tuonne kiirehtii; katsellaan sitten syksyllä, mutta ei. Mikä lie ajatusmaailma vei pihalle, kun ei kehdannut poiskaan jäädä. Väenpaljoudesta ei toki voi ketään syyttää, mutta jokaisella olkoon syynsä, miksi ei osallistunut. Nehän on vaan talkoot. Mukaviakin naapureita siellä tuli tavattua ja ihan ensimmäistä kertaa. Lisää vahvistuksia sille tunnolle, että eiköhän me täällä viihdytä.

Ei iltaa, etteikö työasiat pyörisi mielessä. Mennyt viikko todisti jälleen sen, että tykkään tehdä vähän liiankin hyvin yksin töitä. Tulen kyllä hyvin toimeen ihmisten kanssa, silloin kun tulen, mutta nautin siitä hiljaisuudesta ja rauhasta höpistä itsekseni puoliääneen, kuunnella radiosta sitä kanavaa, mistä tykkään. Yrittää ainakin ottaa se vastuu tekemisistä. Vielä kun lisävarmuutta saisin roppakaupalla tiettyihin asioihin, niin mikäpä tuolla.

Toki (auttavia!) työkavereita on ympärillä, mutta lomista johtuen niitä on vähemmän. Ja koska joudun olemaan aika-ajoin yksin, joudun myös itse setvimään mitä milloinkin. Tykkään siitä. Kun lähin työkaveri on paikalla, sorrun kyselemään liian helposti (yleensä kyllä vain ajattelen ääneen ja esitän niitä kysymyksiä vähän niin kuin selvittääkseni itselle, että mitäs nyt tehdään, miten tämän homman kanssa pitäisi nyt edetä jne.). Monesti se vastaus myös tulee liian helposti, kuin apteekin hyllyltä. Toisinaan taas ei.

Huomaan joskus, että työkaverini tahallaan panttaa sitä vastausta; antaa "mahdollisuuden" minulle tehdä sen päätöksen - ja sen kanssa on elettävä. Monesti se on hyvä juttu, joskus taas ei. Ainakaan minun mielestä. Käsitellään kumminkin sen verran "isoja" asioita, että jos siinä nyt tekee kovin omin päin, kuvitellen tekevänsä Oikein ja epäonnistuu arviossaan, niin siinäpä sitä sitten ollaan! Toki virheet on aina korjattavissa, mutta mieluimmin tekisin ne heti kerralla oikein ja kunnolla.

Päivänä eräänä tuli myös mieleen, että tuo taitaa olla ensimmäinen työpaikka, missä en ole vielä(kään) itkenyt. Liikutuksen kyyneliä ei nyt lasketa - eikä varsinkaan naurusta johtuvia. Ei sillä, etteikö siellä yleisesti ottaen itkunaiheita ole ja tule, mutta tarkoitan lähinnä nyt omaa huonoa oloa. Sitä ei ole ollut.

Tietenkään en voi olla varma seläntakanapuhujista, mutta niin kauan, kun en tiedäkään, ei ole myöskään paha mieli.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Me ollaan lähes joka kevät oltu jossain lomareissulla, kun meidän taloyhtiössä on ollut talkoot ;) Aika hyvin järjestetty...
Ei vaan ,kaipa sitä olisi mukaan mennyt, jos paikalla olisi. Naapureita näkee muuten niin vähän, kaikki hiippailevat ihan omituisiin aikoihin ulos ja sisään..

Satu kirjoitti...

Ihanaa kun ei tarvi työssä surra ja kärsiä - ihmisten tai työn takia. Onneksi olkoon.

Enemmänpä niiden ihmisten takia yleensä kärsitään ja kyynelehditään kuin jonkun tehtävän takia :/

Tinka kirjoitti...

Lisbetti,
lomamatkat sun muut reissut on ihan hyviä tekosyitä. Ja kuka sitä kieltää olemasta kotonakaan, muuten kuin minun oma omatunto, heh heh..
Tässä on vielä aika outoa porukkaa; ei aina vastaantulijoista tiä, onko ne asukkaita vai vieraita - mutta kaikki on tervehtiny takasin :)

Satu,
kyä näi o. Jos hommat alkais tökkiä liiaksi asti, sitte pitäs varmaan miettiä alan/paikan vaihtoa.

Kaikin puolin hyvä tuuri kävi sillon taannoin, kun tuonne pääsin. Toki askeleita päivän aikana ei kovin tuhansia tule, mutta sille nyt ei voi mittään :]