Melkein kuuraparta

Mittarissa -15 pakotti lähtemään ylös tästä koneelta, ulos raittiiseen ilmaan ja hihkumaan mielessäni sitä näkyä, mikä paikkapaikoin oli. Parhaat kelit jatkuu, antakaa kun nautin! Piti kaivaa kaapin kätköistä viimeinkin pitkät kalsarit vai mitkä damaskit ne nyt onkaan. Ei passaa enää pelleillä pelkillä nyloneilla. Sisäinen lappalainen tuumasi niin.

Kieltämättä kotoa lähtiessä taivas oli vielä punaisempi ja kirkkaampi, mutta minkäs teen, että joudun kulkemaan ulkona maanpinnalla, vaikka mieli olisi kuinka korkealla. Huomenna voisi tehdä reissun veden äärelle, jos tämä sää tällaisena jatkuu.

Lähikauppaan vie onneksi kaikki tiet, kunhan kiertää ja väistelee välillä koiranpaskoja. Kuvaushanskatkin piti käydä ostamassa tässä taannoin, kun elättelin toiveita näistä pakkasilmoista. Pilkkihanskat vantuslisällä on mitä parhaimmat, mutta mikähän juoni siinä on, että niitä myytiin vain miesten osastolla. Eikö muka naiset pilki. Paljonpa ne kauppiaat tietää.


Olen penkonut laatikoita, mutta ne vanhat valokuvat on edelleen hyvässä piilossa. Mies muisti vasta siinä vaiheessa laittaneensa niitä jo albumiin, kun kävin kolmatta kertaa kirjahyllyä ja albumeja (välejä) läpi. Osa löytyi, mutta minusta niitä piti olla vielä monta lisää.

Oheinen kuva on kulkenut miehen matkassa äitinsä jäljiltä. Kuvassa lukee, jos olen oikein tavannut, Vrethalla. Netissä haahuilu tuotti sen verran tulosta, että voisin kuvitella, että kyseessä on sama paikka, joka nykyään kirjoitetaan tuplaveellä.

Katsottuani kummituksista ja muista oudoista tapahtumista kertovaa kotimaista sarjaa, Piiriä, voisin mutu-tuntumalla sanoa, että tuollakin kummittelee. Samasta ohjelmasta johtuen valkeni sekin kanta, että vanhaa taloa en sittenkään halua asuttavaksi ja onneksi tämän asunnon "historian" tietää, on sen verran lyhyt, että voinee nukkua yönsä rauhassa.

Tosin, kun silmälasit laitan yöpöydälle, on aivan sama, mitä tai mikä täällä liikkuu.