Introvertti täpinöi

Olen taas (toistaiseksi) elävä esimerkki tilastopoikkeamasta. Olivat viksut tutkineet, että vähän nukkuvat ovat useammin ylipainoisia ja lihovat herkemmin, kuin pitempiä yöunia nukkuvat. Tämän kertoi aamun lehti otsikolla Nuku pitkään, syöt vähemmän herkkuja.

Minulla on käynyt viime aikoina just päinvastoin. Mitä aikaisemmin herään, sen pirteämpi olen ja päivä lähtee paremmin käyntiin (toki poikkeuksia on ja se nyt johtuu silkasta ilmasta ja miten nyt kuu milloinkin sattuu olemaan). Puoli 7 on viimeistään noustava, muuten nukun onneni ohi ja siinä on kaikkien kiiri pilalla. Toki joku voisi sanoa, että mitäs järkeä tuossa nyt on, nukkukoon työttömänä vaikka kellon ympäri, ihan se ja sama. Vaan eipä ole. Toki työaamut on sen verran hyvässä muistissa, että silloin olisin voinutkin vaan nukkua, mutta se taisi johtua jostain muusta, kuin fyysisestä väsymyksestä tai univeloista.

Mutta palatakseni alkuperäiseen aatokseeni, niin tuli vaan lehteä lukiessa mieleen, että omalla kohdalla vähentynyt unenmäärä on tehnyt ihan toisin. Tai mistä lie johtuu, että koko tammikuun aikana (ja nyt sentään ollaan päivässä 20!) en ole karkkia tai suklaata syönyt, koska ei vaan ole tehnyt mieli. Jäätelöä olen syönyt tässä kuussa kerran ja senkin Vinttilässä, kun tarjottiin, kiitos vaan. Vielä viime vuoden puolella noitakin herkkuja meni melkein päivittäin. Parhaana/pahimpana aikana monta kertaa päivässä. Ja nyt - ei mitään mielenkiintoa. En edes muista, koska olen viimeksi syönyt keksiä. Mikähän antura minulta on pudonnut matkan varrelle. Kysyn vaan.

Yleensä näinä aikoina, kun pms iskee takavasemmalta ja velloo ja kiukuttaa, lapan kaksin käsin kaikki herkut, mitä irti saan. Nyt ei tunnu missään (kiukusta en ole päässyt irti, mutta joku roti). En tiedä, pitäisikö tässä oikeastaan huolestua vai hihkua, että nytkö minusta on tullut äitini kaltainen; joka söi ennen vanhaan sokeripaloja päivässä niin paljon, että jossain kohtaa tuli stoppi ja se mahdollinen makeanhimo talttui kokonaan. Pulmunpalatkin jäivät ainoastaan vierasvaraksi. Ehkä nyt ymmärrän, miksi hän pystyy olemaan ilman karkkia tai muita herkkuja. Ei totaalikieltona, mutta ainakin on aisoissa se mussutus.

Hienoa tässä on se, että koska se ylenmääräinen makean syönti on vähentynyt (en uskalla sanoa, että loppunut, koska koskaan ei tiedä, mitä helmikuussa tapahtuu), kyllähän se painokin sieltä korkeuksistaan tulee pikkuhiljaa alaspäin. Toki kävelyillä ja ruokavaliolla on myös osansa. Eilenkin sävelsin monensortin kanakeittoa ja meni täydestä, kuin väärä raha. Pientä naljailua on ollut kuultavissa tästä "terveysintoilusta", mutta sehän vaan pahentaa minun yritystä. Lisäpontta antaa puntarilukemat. Mitä siitä, että pudonneet kilot ei vielä näy, uskon numeroita ja sitä, miltä minusta tuntuu. Tai sitten tämä täpinöinti on vain hulluuden esiaste.

Tiedän kyllä senkin, että jos olisin "joutunut" jatkamaan töissä vanhassa paikassa, ei tätä täyskäännöstä olisi varmaan tapahtunut. Nyt riittää virtaa ja mielenkiintoa eri asioihin aivan eri tavalla. Herään hyvillä mielin (melkein) joka aamu ja sitä hyvää kiiriä riittää melkein joka iltaan saakka. En voi kuin empatiavoivotella naamakirjakavereita, jotka kituu kaikesta päätellen työpaikassaan kuka mistäkin syystä. On se kuulkaa työttömyydessä puolensakin. Täytyy vaan sitä asenneväkkyrää vääntää oikeaan suuntaan ja löytää ne mukavatkin asiat ja puolet, tarvittaessa tilalle vaikka ihan jotain muuta.

Kävin taannoin muistinvirkistykseksi Elegialta lukemassa, mikä olen tai ainakin luulen olevani. Introverttipä hyvinkin. Joskus kouluaikoina se on jo testattu, enkä ihmettele ollenkaan, että tulos oli samansuuntainen vuosia myöhemmin.

Erehdyin eilen etsimään Areenasta keskustelua herättäneen "väittelyn". Sanalla sanoen aika kamala. Itse aihe jäi taka-alalle moisen huutohaukunnan alle. Lamaantuiko siinä samalla ohjaaja ja toimittaja, vai miksi sitä Arvon Kotiäitiä ei saatu aisoihin. Huoh! Eikö ihmisellä ole minkäänlaisia käytöstapoja, olkoonkin, että kyseessä oli väittely.

En ota kantaa siihen, kumpiko on (vai onko kumpikaan) lapselle parempaa, koska omia lapsia ei ole ja itse en ole ollut päiväkodissa. Olen ollut perhepäivähoidossa omassa kotona, muiden muksujen seassa ja hyvä niin. Siitä syystä lienee biologinenkellokin jäänyt vetämättä, koska niitä muitten lapsia on ollut joka lähtöön jaloissa pyörimässä.

En kuitenkaan usko, että olisin sen enempää ekstrovertti tai vähempää introvertti, vaikka minut olisi aikoinaan viety päiväkotiin. Rakkautta ja rajoja, tarvittaessa luunappi ja tukistus. Siitä on tämän päivän kellaristi tehty.